Vuodenkierto: lokakuu

Ihan uskomatonta, että huomenna on marraskuu! Ensinnäkin siksi, että tänä vuonna aika on mennyt yhtä aikaa jotenkin sekä hitaasti että nopeasti. Toisekseen siksi, että ulkona näyttää hädin tuskin lokakuulta. Puiden lehdet ovat sentään jo kellastuneet, mutta suurin osa on edelleen puissa.

Kaikki kukkasipulit ovat nyt maassa, toivottavasti eivät lähde ennen aikojaan kasvamaan. Lavatarhan lavoista puolet eli kaksi on kunnostettu ja valmiina talviteloille. Toiseen istutin talvivalkosipulit. Niiden kanssa olisi ehkä säiden puolesta ollut hyvä vielä odottaa, mutta pakko saada hommia pikkuhiljaa eteenpäin tai jäävät kokonaan tekemättä.

Kuriilienkirsikalla on kaunis syysväri.

Sadosta maassa on vielä muutamat perunat ja maa-artisokat, joiden varret ovat vielä iloisen vihreitä. Kaikki muu taitaakin jo olla korjattu, kun toisesta talvikunnostetusta lavasta nostin surkean pienet, mutta iloisen väriset porkkanat. Kasvihuoneen chilit ovat edelleen kasvihuoneessa. Lämpötilan puolesta pärjäävät siellä, mutta valohan niiltä alkaa loppua. Pitää yrittää huomenna miettiä saisiko niistä osan sisälle kypsyttämään satoa.

Tein tänään ruuaksi thaikeittoa, johon tuli oman pihan sadosta chili, paprika, porkkana, pavut ja kesäkurpitsa. Jotenkin tosi kiva fiilis saada syömäkelpoista ruokaa omasta maasta!

Jotain vielä kukkiikin, kuten syysasterit, jotka ehtivät ensimmäistä kertaa kukkaan. Keltainen syyssyrikkä ja tuoksukärhö kukkivat vielä täyttä häkää ja punahatussakin on vielä jokunen sitkeä kukka.

Mukavaa pyhäinpäivää! 🎃

Syyspuuhia

Muutama kylmä yö sai aktivoitumaan sen verran, että roudasin miehen avustuksella arimmat talvehtijat kuistille suojaan. Tiedä sitten olisiko se lopulta ollut edes tarpeen. Jätin muun muassa pari amppelipelargoniaa ulos "pakkasen armoille", kun kaikelle ei kertakaikkiaan ole kuistilla tilaa. Siellä ne kukkivat edelleen. Muutenkin vauriot ovat jääneet pieniksi. Titonia taisi ottaa eniten nokkiinsa ja muutaman daalian lehdet käpristyivät, tosin ne kukkivat silti. Tomaatit eivät näyttäneet pahemmin hätkähtäneen ja kasvihuoneessa asuvat chilit ovat pärjänneet edelleen siellä. Nyt on taas luvattu lauhempaa, joten lavojen ja kesäkukkien siivoaminen siirtyy edelleen hamaan ikuisuuteen.

Kuistilla on ahdasta.

Viimeksi harmittelin sipulitilaukseni katoamista Postin syövereihin. Paketti oli lojunut syystä x melkein kuukauden jossain, mutta löysi kuin löysikin lopulta perille! Hyvä uutinen on siis se, että sipulit tulivat  ja olivat ainakin päällisin puolin hyvässä kunnossa. Huono uutinen taas on se, että sipuleita on paljon ja jonkun (eli minun) pitää ne istuttaa maahan, viivästyksestä johtuen nopeammassa tahdissa kuin olin suunnitellut/toivonut.

Kuvassa ei suinkaan ole koko satsi, vaan vain ne, jotka ovat vielä istuttamatta. Pahvilaatikossa on kammottava megasäkki narsisseja. (Kuuluu sarjaan "mitähän ihmettä oikein ajattelin".) Sain myös istutettua keväällä kompostorin viereen dumppaamani tulppaaninsipulit, jotka nostin daalioiden tieltä penkistä ja jotka minun piti "ihan kohta" siivota johonkin. Ne olivat siis koko kesän siinä pitkällään maassa. Saa nähdä, kukkivatko ne keväällä, mutta osa oli ainakin kasvattanut reippaanlaiset juuret maahan. Tulipahan fiksu olo niitä maasta irti kiskoessa. 😂 Loppujen sipuleiden istutus saa odottaa hieman mukavampaa ilmaa. Tänään on niin hyytävän tuntuinen sää, ettei huvita pihalla kykkiä.

Vaikka ilma on kylmä, pihalla kukkii vielä kuitenkin kaikenlaista.

Tämä jättiverbena on ruukussa ja ostettu keväällä valmiina taimena, mutta myös kukkapenkissä siemenestä kasvaneet ehtivät kukkimaan tänä vuonna. Heitin penkkiin aika myöhään erilaisten kesäkukkaseosten siemeniä ja yllättävän moni lajeista kukki.

Kesällä uuteen kaareen kiipeämään istuttamani tuoksukärhö "Sweet summer love".

Viime kesänä siemenestä kasvattamani kesädaalia "Sunny reggae" on säilynyt näin hyvänä näin pitkään.

 Ainoat auringonkukkanikin ehtivät kukkimaan, joskin sitä piti lokakuulle asti odottaa.

Vuodenkierto: syyskuu

Syyskuu ehti näköjään mennä jo (en oikein tiedä minne), joten hieman jälkijunassa tulee tämä kuukausipostaus. Mutta parempi myöhään jne.

Keväällä istuttamani rusokirsikka oli todella kauniin värinen, nyt se on jo melkein pudottanut lehtensä. Toivottavasti se kukkii ensi keväänä! Myös katsuralla on kaunis syysväri ja putoavat lehdet todellakin tuoksuvat erikoiselle. "Piparkakulle" taisi jossain kuvauksessa lukea. Mielestäni ennemminkin ehkä paahdetulle sokerille, mutta jollekin makealle tosiaan.

Yleisnäkymä on vielä kuitenkin aika vihreä.

Aina välillä tulee sellainen tunne, ettei puutarhassa ole saanut mitään aikaiseksi ja kaikki tapahtuu niin hitaasti. Satuin kuvia siivotessa löytämään melkein samasta paikasta otetun kuvan ihan ensimmäiseltä kesältä eli vuodelta 2017.

Puutarhakaari on sen jälkeen vaihdettu ja se taisi siirtyäkin hieman eri paikkaan. Osa lavoista on jo paikoillaan ja puutarhakalusteet ovat aika lailla samassa paikassa kuin nytkin. Mutta onhan se nyt muuten vähän eri näköinen.

Syystöihin tarttuminen on joka vuosi ollut nihkeää, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Nihkeyden lisäksi hommien aloitus on viivästynyt osaksi myös siksi, että lämpimistä säistä johtuen kesäkukat kukkivat edelleen ja lavoistakaan ei raaski vielä esimerkiksi iloisesti kukkivia kehäkukkia poistaa. Muutama istutushomma pitäisi kuitenkin hoitaa asap.

Pahin ongelma syystöiden suhteen on Hollannin sipulitilauksen hukkuminen ties minne Postin systeemin syövereihin. Olen pistänyt Postille kyselyä, mutta ei sieltä ole edes vastattu mitään. Ärsyttää. Tilaus oli tietenkin aika iso, joten se on myös rahallisesti melkoinen harmitus, ja tietenkin myös siksi, että korvaavien sipulien hankkiminen ei ihan noin vain onnistu. Pidelkää peukkuja, että paketti löytyy ja pääsen sipulien istutushommiin! Se taitaa olla tympeistä syyshommista kaikkein vähiten tympeä, kun samalla voi haaveilla kevään kukkaloistosta.

Vielä saa jännittää muutamaa kasviakin, että ehtivätkö vielä kukkia ennen halloja. Kesällä istutettu tuoksukärhö jo availee nuppujaan ja hyvin myöhäinen syysasterikin näyttää lupaavalta. Ainoat auringonkukkani sen sijaan ovat vielä niin vaiheessa, että niiden suhteen en ihmeitä odota. Puutarhassa pörrää kuitenkin vielä kaikenlaista pölyttäjää, joten olisihan se niidenkin kannalta hyvä, jos mahdollisimman moni kasvi ehtisi kukkia.

Kuvaa kimalainen!

Hiidenkiven puutarhassa -blogin Minna heitti ilmoille hauskan ja aika haastavankin  Kuvaa kimalainen -haasteen. Päätin heti haasteen nähtyäni tarttua siihen, mutta toteutus näköjään hieman venyi... Hyvänä puolena mainittakoon, että vetkuttelun ansiosta sain kuviin mukaan ihan uuden ja tosi jännän kimalaislajin! 😀

Haasteen säännöt:

1. Kuvaa kimalaisia työn touhussa ja laita jokaisesta eri näköisestä pörrääjästä kuva haastepostaukseesi.

2. Kimalaisten lajeja tai roolia kimalaisyhteisössä (kuningatar, työläinen...) ei tarvitse tietää. Kunhan vain joka kuvassa on eri näköinen kimalainen. Halutessasi voit etsiä kimalaisille nimetkin.

3. Haasta vähintään kolme bloggaajaa mukaan.

4. Käy laittamassa haasteen aloituspostaukseen Hiidenkiven puutarhassa -blogiin kommentti, kun olet osallistunut haasteeseen, niin saat postauksesi alkuperäisen haasteen loppuun osallistuneiden listalle.

Koska olen niin myöhään liikkeellä, kaikki tuttuni ovat jo varmaan ehtineet osallistua haasteeseen, joten en haasta ketään nimeltä. Mutta jos et ole vielä osallistunut, niin nappaa haaste tästä! Syyskuussakin ehtii vielä hyvin kuvailla kimalaisia.

"Tuo tuossa kuulemma haastaa kaikki kuvaamaan meitä kimalaisia. Minä näytän moiselle idealle keskijalkaa!"

Kuvan mantukimalaisryhmän edustaja on hieman tuohtunut, koska nostin sen maasta. Kimalaiset nostavat keskijalkojaan varoituksen merkiksi, vastaa varmaan ihmisten keskisormen näyttämistä. Tämän aggressiivisempia ne harvoin ovat, eivät siis yleensä pistä. Kuvaamisen jälkeen kimalainen pääsi titonian kukalle ja kiukku loppui siihen.

No niin! Ihan ekana esittelen sen "uuden ja jännän" lajin. Pistin tämän iNaturalist-palveluun peltokimalaisena, mutta se tuli takaisin kaakonkimalaisena! Kaakonkimalainen on Suomeen kaakosta päin leviävä laji. Ajattelin ensin, että ei sitä näin lännessä voi olla, mutta luin sitten kimalaisseurannan jutusta, että seurannan ansiosta lajia on löydetty paljon laajemmalta alueelta kuin missä sen tiedettiin olevan. Samannäköisiä lajeja ovat ainakin juhannuskimalainen ja se peltokimalainen, mutta tämä olkoon nyt kaakonkimalainen ainakin kunnes toisin todistetaan.

Kimalaisia on Suomessa kaikkiaan 37 lajia, eli sinänsä hyönteisryhmäksi vähän (vertailun vuoksi esimerkiksi kukkakärpäsiä on yli 300 lajia), mutta koska monet lajit ovat keskenään hyvin samannäköisiä, joillain lajeilla on erilaisia värimuotoja, loiskimalaiset muistuttavat isäntälajejaan ja monien lajien koiraat ovat saman lajin kuningattariin ja työläisiin verrattuna hyvin erinäköisiä, ei niiden tunnistaminen ole ihan helppoa. Suomen Luonnon jutusta Katoavatko hyönteiset ja miten sitä voi tutkia? voi lukea hyönteiskadon lisäksi hyönteistutkijan kokemuksista kimalaisseurannan osallistujana.

Joidenkin lajien erottaminen toisistaan ei onnistukaan muuten kuin mikroskoopin tai jopa vain DNA-testin avulla, joten ei kannata hermostua, jos ne näyttävät omiin silmiin ihan samanlaisilta. Lajien erottaminen lajiryhmien tasolle (esim. mantukimalaisryhmä) on jo tosi hyvä saavutus. Esimerkiksi Suomen Ympäristökeskuksen kimalaisseurannan infosivulta löytyy kuvatauluja ja muita ohjeita lajien tunnistamiseen. Jos kimalaisia haluaa kuvata tunnistusta varten esimerkiksi iNaturalist-palveluun, kannattaa yrittää saada ainakin sivukuva, jossa näkyy takajalkojen vasukarvat, koska niiden väri saattaa olla lajien erottava tuntomerkki. Ylipäätään kannattaa ottaa ja laittaa sinne monta eri suunnista otettua kuvaa, niin näkyy mahdollisimman monta tuntomerkkiä.

Kivikkokimalaiskuningatar. Hänen armonsa vasukarvojen väri ei nyt juuri tässä kuvassa näy, mutta niiden perusteella lajin erottaa hyvin samannäköisestä mustakimalaisesta.

Miksi sitten kimalaisia kannattaisi opetella, eikö se ole ihan sama, mitä lajeja puutarhassa on, kunhan joku pölyttää kasvit? No ei ihan. Kimalaislajien kielten pituudet vaihtelevat, joten ne saavat mettä erilaisista kukista. Esimerkiksi härkäpavun kukan mesi on niin syvällä, että sen pölyttämiseksi tarvitaan hyvin pitkäkielinen kimalainen. Vaikkapa mantukimalaisen kieli ei sinne yllä.

Myös krassin mesivarasto on lyhytkielisten lajien ulottumattomissa. Tämä mantukimalaisoletettu käyttää oikopolkua eli ryöstää meden joko itse tekemästään tai jonkun muun puremasta reiästä. Kimalainen saa ravintoa, mutta kukka ei pölyty.

Erilaisten hyönteislajien runsaus kertoo elinympäristön tilasta, siksi niitä on hyvä puutarhassakin tarkkailla. Eri kimalaisten lempikukista voi muuten päätellä myös sen lajia. Jos ylläolevan näköinen keltaraitapaita on ruokailemassa oikeaoppisesti vaikkapa pavun kukalla, se ei kaikella todennäköisyydellä ole lyhytkielinen mantukimalainen, vaan luultavimmin vaikkapa pitkäkielinen tarhakimalainen.

Voisin höpötellä kimalaisista varmaan loputtomiin, mutta palataaanpa kuvien ja lajiarvausten pariin.

Tämä on vielä varma tieto, eikä arvaus. Alla on kivikkoloiskimalaisnaaras. Se on isohko ja sen siivet ovat melkein mustat. Loiskimalaiset nimensä mukaisesti loisivat varsinaisten, yhteiskuntia muodostavien kimalaisten pesissä.

Nyt alkaa jo mennä arvailun puolelle, mutta tämä voisi olla saman lajin koiras.

Monen lajin (mutta ei kaikkien) koiraat ovat usein työläisiä ja kuningattaria hoikempia ja takapäästään raidallisia. Ne eivät palaa yöksi pesään, joten niitä näkee usein kukissa nukkumassa. Kukasta on myös näppärä tarkkailla niille mahdollisesti laskeutuvia kuningattaria parittelun toivossa. Toisin kuin tarhamehiläisillä, joilla koko yhdyskunta talvehtii, kimalaisilla vain uudet, loppukesällä pesästä lähteneet kuningattaret talvehtivat. Ne parittelevat loppukesällä ja syksyllä, horrostavat talven ja keväällä lähtevät ruuan hakuun ja perustavat uuden yhdyskunnan. Ötökköakatemian tuoreella videolla on paitsi kimalaisten syystunnelmia Kaisaniemen puutarhasta, myös tietoa kimalaisten elämästä.

Luottolajini kartanokimalainen. Samannäköisiä lajeja ei näin etelässä oikeastaan ole muita, joten se on helppo tunnistaa. Ruskea etuosa, musta keskiosa ja valkoinen takapää. Kartanokimalainen pesii nimensä mukaisesti esimerkiksi talojen koloissa.

Tätä veikkaisin mantuloiskimalaiskoiraaksi, mutta menee kyllä arvailun puolelle.

Vasemmanpuolista veikkaisin mielelläni sorokimalaiseksi. Sorokimalainen muistuttaa mantu- ja kontukimalaisia, mutta taaimmainen kellertävä raita ei ole keskeltä yhtenäinen. (Sorokimalaisesta on myös tumma värimuoto, joka sitten on taas ihan erinäköinen...) Tällä on siivet sopivasti raidan päällä, mutta ainakin hyvällä mielikuvituksella raidassa on keskellä lovi. Taustalla on (ehkä) kivikkokimalaiskoiras.

Tästä tuli vahvat tarhakimalaisvibat, mutta se voi kyllä olla myös joku muu mantukimalaisryhmän edustaja. Arvaus perustuu osin siihen, että se selvästikin saa ritarinkannuksesta mettä. Kontukimalaiseksi ehkä turhan vaalea.

Kontukimalaisen raidat ovat tummanoransseja. Tämä voisi siis olla kontukimalaiskuningatar, mutta voi olla joku muukin mantukimalaisryhmän laji. Kuningatar se joka tapauksessa on, hirmuisen iso mötkylä!

Kimalaisten koosta piti sanoa sen verran, että lajien välillä on kokoeroja, joten koostakin voi päätellä jotain. Mutta myös lajien sisällä on paljon kokovaihtelua. Kuningattaret ovat suurempia kuin työläiset ja työläisiä voi olla useampaa kokoa. Yleensä pienimmät työläiset eivät lähde rankoille ruuankeräysmatkoille, vaan hoitavat pesässä kotiasoita, mutta joskus alakuvan oikealla olevan kimalaisen kaltaisia miniotuksiakin näkee ruokaa etsimässä.

Tätä pörröistä kaveria veikkaisin peltokimalaiseksi. Näin sen käyvän lähinnä kannusruohon kukilla, muista se ei tuntunut välittävän.

Enempää lajiveikkauksia ei tällä kertaa irronnut, mutta loppuun vielä pari ylimääräistä kimalaiskuvaa ihan vain huvin vuoksi. 😊

Vuodenkierto: elokuu

Elokuun kuvia ja tunnelmia tulikin jo esiteltyä postauksessa Oi ihana elokuu, mutta virallinen vuodenkiertopostaus pitää toki silti tehdä. Elokuussa on ollut vehreää, värikästä ja ilma on täyttynyt kimalaisten pörinästä.

Jotain projektiakin on ollut tekeillä. Näin syksyllä laiskakin puutarhuri aktivoituu kaikenlaisiin istutus- ja siirtohommiin. Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jäävässä penkissä oli muutama huonosti viihtyvä pioni, joten siirsin ne toivottavasti nyt otollisempaan paikkaan. Yksi pääsi ihan muualla, mutta loput kuvassa näkyvän polun oikeaan laitaan ennen toista kaarta. (Toiseen kaareen istutettu tuoksukärhö muuten näyttää suunnittelevan kukkimista! Vähän kiire sille voi tulla, mutta yrittänyttä ei laiteta.)

Isompi projekti liittyy pensasmustikoihin. Menestykseni pensasmustikoiden tarhaajana ei ole kovin kummoinen, mutta ei kai se voi kuin parempaan suuntaan mennä. Tänne  muuttaessamme pihassa oli valmiina yksi pensasmustikka, joka ei ollut kuulemma koskaan tuottanut satoa. Alkuun hankimme sille pari pölytyskaveria, joiden kasvuunlähtö oli kuitenkin vähän hankala, koska emme tienneet, että pensasmustikat ovat rusakoiden herkkua. Talvisuojauksen avulla pensaat kasvoivat kyllä, mutta sato on jäänyt surkeaksi. En ole ihan varma mikä niitä eniten haittaa, mutta vaihtoehtoina on 1) liian varjoinen kasvupaikka, 2) maata ei oltu parannettu tarpeeksi, 3) ovat olleet liian kuivia tai 4) kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä.

Pensasmustikoille tehtiin nyt uusi istutusalue, joka on valoisammassa paikassa ja jota toivon mukaan muistan myös kastella, kun se on ihan lavatarhan vieressä. Aiemmin mustikat kasvoivat sen verran syrjässä, että vähän laiskasti tuli niitä kasteltua.

 

Pensasmustikoiden lisäksi penkissä on atsalea ja pari marjasinikuusamaa. Hieman tiuhassa ovat, mutta mustikoiden pitäisi sietää tiuhaan istuttamista. Atsalean lisääminen oli ehkä hieman turhaa onnensa koettelemista, mutta senhän voi sitten siirtää, jos meinaa tulla ahdasta.

Keväällä tehty istutusalue (siis se, jossa kasvoi tomaatteja), on tällä hetkellä jonkinlainen niitty. Kylvin siihen keväällä kesäkukkaseosta ja unohdin koko jutun. Kun huomasin maasta nousevan kukkien taimia, napsin ne tomaatit pois varjostamasta. Ihan kivasti ehti monikin kukka kukkia vielä, vaikka alkuun epäilin kesän loppuvan niiltä kesken. Kukkakärpäsiä siellä on varsinkin unikoissa pyörinyt, joten ainakin jotain iloa kukista on ötököille ollut. Ja silmäniloa itselle toki. Unikoiden lisäksi siellä kasvaa ainakin ruiskaunokkia, punapellavaa, jotain sarjakukkaisia ja jättiverbenaa.

Pihassa on ollut nyt elokuussa niin paljon kimalaisia, että olen miettinyt mitä syyskukkijoita vielä keksisin ja mihin niitä voisi laittaa. Jaa no niin, unohtui pensasmustikkaprojektin yhteydessä kertoa, että sinne, mistä mustikat siirrettiin, jäi iso kolo, joka tietenkin piti heti hyödyntää. Istutin sinne mustilanhortensian. Toivottavasti se viihtyy siinä mustikoita paremmin.

Kellopeippi on vallannut yhden kukkapenkin melkein kokonaan. Heinäkuussa vielä manailin, että kitken koko kasvin mäkeen, mutta nyt taas muistin, miksi se on paikkansa ansainnut. Kimalaiset ovat siihen hulluna. Jos sille keksisi kaveriksi jonkun hieman aiemmin kukkivan kaverin, niin kiva olisi. Ehkä penkin toisen pään keltatörmäkukka, joka sekin on kimalaisten suosikki, levittäytyy aikanaan koko penkkiin.

Puutarhan perhoset

Puutarhahetki-blogin Tiiu oli julkaissut perhospostauksen kauniine kuvineen, mistä inspiroiduin esittelemään oman puutarhankin siivekkäitä vieraita. Pikkukultasiipi tulikin jo esiteltyä ötökkäpostauksessa, mutta koska se on niin sievä, se ansaitsee päästä estradille uudestaankin.

Jos tuntuu, että omassa puutarhassa on ollut tänä kesänä niukanlaisesti perhosia, niin vika ei välttämättä ole puutarhassa. Nimittäin Suomen ympäristökeskuksen keräämien ennakkotietojen perusteella kuluva perhoskesä on ollut hieman paria edellistä heikompi. Kolea toukokuu ja sateinen heinäkuu eivät olleet perhosille edullisia. Yleisistä lajeista nokkos-, neito- ja sitruunaperhoset ovat kuitenkin olleet runsaslukuisia.

Yleensä pelkistä omista havainnoista ei kannata tehdä johtopäätöksiä yleisemmälle tasolle, mutta ainakin tänä kesänä oman pihan perhoshavainnot seurailevat hyvin perhosseurannan raportin tuloksia.

Eniten omassa puutarhassa on näkynyt erilaisia kaaliperhosiin kuuluvia perhosia. Varmuudella erotan vain muita valkoisia lajeja suuremman kaaliperhosen, lanttu- ja naurisperhosista pitää mielellään saada kuva napattua tunnistuksen varmistamiseksi. Kaaliperhosilla oli myös jälkikasvua kukkapenkissäni. Kaaliperhosen toukat syövät ristikukkaiskasveja, joihin penkissä kasvanut illakko kuuluu. Illakko oli jo kukkinut, joten annoin toukkien syödä rauhassa.

Sitruunaperhonen on helppo tunnistaa siipien muodosta. Jotkut yksilöt saattavat olla väriltään melkein valkoisia, mutta siitä ei kannata hämääntyä.

Nokkosperhosia on myös ollut useampikin kerrallaan pihassa, tosin ne ilmestyivät vasta siinä vaiheessa, kun syyssyrikkä puhkesi kukkaan. Ehkä niillä on ollut muuta syötävää muualla ennen sitä. Neitoperhosia olen tainnut nähdä vain yhden. Silläkin oli niin kiire, ettei oikein ehtinyt kuvattavana olla. Syriköiden lisäksi perhosten suosikkikukkia ovat olleet muun muassa syyspäivänhatut, titonia, törmäkukat ja kellopeipit.

Amiraaliperhosia olen odotellut puutarhaan vieraaksi, kun yleensä niitä on näihin aikoihin näkynyt. Alussa linkatun päiväperhosseurantaraportin mukaan amiraaleja on ollut tänä vuonna aiempaa vähemmän. Toki raportissa oli huomioitu vain 10.8. asti tullut aineisto ja amiraaleja voi lentää hyvin myöhäänkin syksyllä. Amiraalit eivät talvehdi täällä, vaan vaeltavat Etelä-Eurooppaan talveksi. Siksi niiden määrät täällä riippuvatkin Etelä-Euroopan olosuhteista ja vaellussäistä.

Eilen sitten viimein yhden näin. Sekin oli kovasti kiireinen, eikä olisi oikein joutanut poseeraamaan, mutta joku kuva sentään saatiin arvon amiraalista.

 

Ettei totuus unohtuisi, niin lisäksi pari kuvaa hieman vaatimattomamman näköisistä perhosista. Suurin osa perhosistahan on jotain ihan muuta kuin isoja, värikkäitä päiväperhosia. Nämä kaverit ovat mutkakulmumittari ja gammayökkönen.

 

Jos omaan puutarhaan haluaa houkutella perhosia, on hyvä huomioida kauniiden kukkien lisäksi myös toukkien ravintokasvit ja perhosten talvehtimispaikat. Hyviä kasvivinkkejä löytyy esimerkiksi täältä. Vaikka pihasi olisi millainen perhosparatiisi tahansa, eivät kaikki perhoset välttämättä löydä sinne, jos ympäröivä maasto on kovin luotaantyöntävää. Poikkeuksena ovat esimerkiksi vaeltavat lajit, kuten amiraali, jotka pystyvät lentämään hyvin pitkiä matkoja. Ei siis kannata hermostua, mikäli perhosia tuntuu yrityksistä huolimatta olevan vähän, vaan iloita niistä, jotka sinne löytävät. 😀

Oi ihana elokuu

Vaikka elokuussa mieleen hiipii jo haikeus kesän loppumisesta, on elokuu siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) yksi lempikuukausistani. Puutarhassa kukkii vielä paljon kaikenlaista ja loppukesän värikylläisyys on jotain henkeäsalpaavaa. Koska luonnossa alkaa kukkaloisto olla jo vähenemään päin, perhoset ja kimalaiset suuntaavat sankoin joukoin puutarhoihin tankkaamaan mettä. 

Lisäksi on tietenkin kypsyvä sato. En tiedä onko mikään sen ihanampaa kuin kävellä puutarhassa paljain jaloin, kuunnella kimalaisten pörinää tuoksuherneen parfyymin kulkeutuessa nenään ja napata ohimennen suuhun juuri kypsynyt, auringonlämmin tomaatti. Aaah! Voisipa sen tunteen kaikkine aistimuksineen säilöä pulloon ja nauttia talvella. 💛 Kuvista välittyy ainakin värimaailma ja lopun voi kuvitella, kun sulkee silmänsä.